Tulkoon valkeus

Hän katsoi minua silmiin ja minä pudistin päätäni. Älä tule vielä. Anna minulle aikaa. Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta puristin silmäni kiinni ja rukoilin. Rukoilin tuntemattomia voimia, annoin outojen sanoen tipahdella huuliltani. Avattuani silmäni hän oli poissa. Huokaisin helpotuksesta. Tämän kerran olin saanut hänet pois luotani. Minun täytyi pysyä vielä täällä.

Sinä tulit luokseni ja kerroin mitä oli tapahtunut. Puristit kättäni niin lujaa, että se sattui. Älä mene, sanoit. Minä purskahdin itkuun. En minä halua mennä mutta en voi ikuisesti vain rukoilla. Kyllä sinä voit. Sanasi olivat raudanvahvoja ja angoranpehmeitä. Älä itke samettipupuseni älä itke. Nyyhkytin sinun olkapäätäsi vasten niin että kyyneleet tahrivat kauniin silkkipaitasi. Tunsin siitä syyllisyttä ja sinä sanoit ei se mitään. Sinä sanot aina ei se mitään. Tai sitten sinä sanot rakastavasi minua ja minä hymyilen onnesta ja kuiskaan sinulle nuo samat sanat.

Mentyäsi pois minä olin yksinäinen ja tyhjä ja makasin viileissä lakanoissani. Kuvittelin, että ne olivat käärinliinat joiden välissä makasin heleänkalpeana tuhansien kyynelten valuessa ylleni. Vieressäni seisoi pappi joka heitti multaa päälleni. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet taas muuttuva, hän sähisi minulle. Hän oli vihainen, koska olin rikkonut sopimuksen. Rukoilin papin pois ja olin taas yksin suuressa autiossa huoneessani. Nostin tuolilta kirjan ja jatkoin sen lukemista. Hengitykseni kulki hiljaisena ja kevyenä. Ulkona päivä alkoi taittua pimeydeksi.

Yö tuli yhtä julmana kuin joka ikinen yö ja samalla vihasin ja rakastin sitä. Odotukseni oli kuitenkin turha. Aamun sarastuksessa aurinko palasi maailmaan ja hengitin yhä samalla tavalla ilmaa. En kyennyt syömään enkä juomaan mitään. Sitten sinä tulit ja rakkautesi syleili minua tuskallisuuteen asti. Samettipupuseni, sinä sanoit. Minun samettipupuseni on kovin kalpea tänään. Nyökkäsin vaisusti. Ihmiset usein ovat ennen, sanoin hiljaa enkä saanut lausettani loppuun. Katsoit minua syyttävästi ja tahdoin rakastaa sinua aina, aina.

Silitit hiuksiani ja minä kohottauduin varovasti ylös vuoteessani. Nostit minun hennon kehoni syliisi varovasti kuin posliininuken. Enhän minä ollutkaan samettipupu vaan posliininukke. Rinnassani vihlaisi ja jouduin hetken aikaa haukkomaan henkeä. Katsoit muualle kuin et olisi nähnyt. Tiedän, että näit sen.

Illalla minua vihlaisi uudestaan rinnasta ja tunsin palan kurkussani. Jouduin nieleskelemään ja yskänpuuska sai minut valtaansa. Yritin nousta istumaan, mutta en saanut komennettua lihaksiani siihen. Käteni tärisivät kouristuksenomaisesti. Peitolleni tipahteli lisää punaisia tahroja. Haukoin ilmaa kuin kultakala ja huidoin käsilläni häntä pois. Suljin silmäni ja yskänpuuskieni välissä huusin. Rukoukset valuivat suustani yskösteni mukana. Sitä kesti ikuisuuden kunnes lysähdin peitolle märkänä ja uupuneena. Tärisin kylmästä hiestä. Silmäni vuosivat ja suustani valui nestettä ja annoin sen valua.

Kuin arvaten hänen käyntinsä pistäydyit vielä yömyöhällä. Herätit minut kevyestä unestani ja suukotit minua joka paikkaan. Minun oli niin kauhean paha olla. Pelko vyöryi välillämme. Minä pelkäsin, mutta sinä pelkäsit vielä enemmän. Minä rakastan sinua, sanoin. Aina. Pitelit käsiäni kuin pyhäinjäänteitä yrittäen tunkeutua silmiini. Minä rakastan sinua mutta minä en voi enää pysyä. Yritin olla katsomatta kun käsiesi ote herkesi ja parkaisit. Minä en voi enää pysyä. Sinä juoksit pois kun et voinut muutakaan ja mietin milloin tulisit takaisin.

Uneni jatkui hetken rauhaisana. Näin unta vihreästä maasta. Vihreästä maasta jossa olit sinä. Sitten silmäni avautuivat hitaasti. Minä pihisin. En kyennyt edes yskimään. Kaipasin sinua niin että ikävä oli kipuakin voimakkaampi. Sinä pelkäsit häntä enemmän kuin minä. Haukoin ilmaa. Hän istui vuoteeni reunalla. Minä en voi enää pysyä, kuiskasin. Kunpa olisit silloin ollut luonani. Olisit nähnyt kuinka hän tarttui käteeni ja valkeus tuli.